Myytit, jotka auttoivat kannustamaan Amerikkaa sen Normandian maihinnousun ristiretkellä, ovat suurelta osin samoja myyttejä, jotka ylläpitivät ja valitsivat Ronald Reaganin. Ne ovat myyttejä, jotka vetoavat moniin hyviin valkoisiin amerikkalaisiin: myytti, että meillä on vielä vapautta ja itsenäisyyttä, että hallinnossamme on vallinnut jatkuvuus esi-isistämme lähtien, ja että nykyisen järjestelmän kannattaminen on yhtä kuin patriotismi, muiden muassa. Niin vetovoimaisia kuin ne ovatkin, usko näihin myytteihin on johtamassa suoraan sekä Amerikan että koko sivilisaatiomme tuhoon. Tullaanko Ronald Reaganissa henkilöityvät myytit laskemaan hautaan hänen mukanaan, vai tulevatko amerikkalaiset jatkamaan uskoaan ulkokuoreen ja symboleihin kauan sitten kadonneesta Amerikasta?
Kevin Alfred Strom: Tämä viikko merkitsee kahta virstanpylvästä Amerikan historiassa: Normandian maihinnousun 60-vuotispäivää ja Ronald Reaganin kuolemaa. Meidän kanssamme on tänään näistä asioista keskustelemassa yksi terävimmistä historian tuntijoista, joita kansakuntamme on tuottanut: Rohkea tutkija, tiedemies ja julkaisija sekä Institute for Historical Rewiew’n johtaja Mark Weber. Tervehdys, Mark.
Mark Weber: Kiitos paljon, Kevin. On ilo olla ohjelmassanne jälleen.
KAS: Mark, ei kovinkaan kaukana täältä, Bedfordissa Virginiassa, on kansallinen Normandian maihinnousun muistojuhla, missä laskettiin seppele pari päivää sitten. Uskon, että toisen maailmansodan amerikkalainen sukupolvi ja sen lapset muistavat tuon päivän virstanpylväänä taistelussa amerikkalaisen vapauden säilyttämiseksi. Joillain nuorimmista kuuntelijoistani saattaa kuitenkin olla vain epämääräinen käsitys siitä, mistä siinä oli kysymys. Mikä oli Normandian maihinnousu, Mark, ja oliko se virstanpylväs historiassa, kuten usein sanotaan?
MW: Normandian maihinnousu oli tietenkin amerikkalais-brittiläinen maihinnousu Normandiassa, Ranskassa kesäkuun 6. 1944. Puhtaasti historiallisena tapahtumana se oli tärkeä, koska se oli suurin merisotaoperaatio historiassa. Mutta se esitetään mediassamme - erityisen paljon viime päivien aikana - eräänlaisena keskeisenä käännekohtana toisessa maailmansodassa. Jokaisessa ihmisessä ja yhteisössä on luonnollinen taipumus heijastaa nykyisyyttä menneeseen, eikä se ilmene missään muualla niin hyvin kuin siinä, kuinka me tarkastelemme Normandian maihinnousua, koska se oli hyvin tärkeä ja suuri amerikkalainen sotilasoperaatio toisessa maailmansodassa Euroopassa. Mutta tapa, millä maihinnousu esitetään, on hyvin harhaanjohtava.
Ensinnäkin, Normandian maihinnousun hyökkäys ei ratkaisevasti muuttanut toisen maailmansodan lopputulosta. Tiedän, että se kuulostaa uskomattomalta verrattuna kaikkeen, mitä me olemme siitä kuulleet, mutta Normandian maihinnousu tapahtui alle vuoden ennen sodan loppua Euroopassa. Sota loppui Euroopassa toukokuussa 1945; Normandian maihinnousu tapahtui kesäkuussa 1944. Ratkaisevat taistelut toisessa maailmansodassa oli jo taisteltu, itärintamalla. Ja Normandian maihinnousun esiintuominen on eräänlaista sen paljon merkittävämmän sotilaallisen roolin väheksymistä, joka Neuvostoliiton joukoilla oli toisessa maailmansodassa. Hyvin harvat ihmiset ymmärtävät, että 80% - neljä viidennestä - Saksan joukoista toisessa maailmansodassa voitettiin, ei länsirintamalla, vaan itärintamalla Neuvostoliiton toimesta. Saksan ratkaisevat taistelut oli jo taisteltu - ja hävitty - itärintamalla, esimerkiksi Stalingradissa, mikä päättyi alkuvuodesta 1943. Viimeinen Saksan suuri hyökkäys toisessa maailmansodassa oli Kurskin taistelu, historian suurin panssaritaistelu, mistä kuulemme hyvin vähän Amerikassa; se tapahtui kesällä 1943. Joten kun amerikkalaiset, brittiläiset ja kanadalaiset joukot nousivat maihin Normandiassa kesäkuussa 1944, saksalaiset joukot oli suurilta osin tuhottu. Ja Saksa taisteli hyvin, hyvin epätoivoista puolustussotaa. Uskon siksi, että kun amerikkalaiset joukot nousivat maihin Normandiassa, oli ainoastaan kaksi saksalaista taistelulentokonetta, jotka pystyivät nousemaan ilmaan taistellakseen rantautuvaa armadaa vastaan. Saksan ilmavoimat, tai se, mitä niistä oli jäljellä, oli viety todella äärimmilleen, edes puolustaakseen saksalaista maaperää, joka silloin oli liittoutuneiden voimakkaiden pommitusten kohteena, itärintama tietysti mukaan lukien.
Joten Normandian maihinnousu on tärkeä mediassamme paljolti siksi, että se sopii yhteen eräänlaisen Amerikka-keskeisen toisen maailmansodan tarkastelutavan kanssa. Mutta tosiasiassa Neuvostoliiton rooli on seikka, jonka monet amerikkalaiset, ja erityisesti amerikkalaiset johtajat, haluaisivat unohtaa.
Ja tämä tuo meidät Ronald Reaganiin. Ronald Reagan muistetaan ulkopoliittisten saavutuksiensa osalta etenkin miehenä, joka vastusti kommunismia. Mutta toisen maailmansodan aikana Amerikan tärkein liittolainen konfliktissa oli tosiasiassa Neuvostoliitto. Toisin sanoen yksikään toinen valtio ei tehnyt enemmän puolustaakseen ja auttaakseen Neuvostoliittoa kuin Yhdysvallat toisen maailmansodan aikana. Ja Ronald Reagan toimi toisen maailmansodan ajan propagandistina Yhdysvaltain armeijalle. Hollywoodissa työskentelemällä hän siis auttoi sodassa Amerikkaa, joka oli siihen aikaan liitossa ja yhteistyössä Neuvostoliiton kanssa.
Tämä on kuitenkin suuresti unohdettu, koska me ja amerikkalaiset johtajat haluamme ylläpitää tämän kaltaista myyttiä, että toisella puolella toisessa maailmansodassa olivat ”pahat kaverit”, tyrannit - ts. saksalaiset ja japanilaiset - ja toisella, liittoutuneiden puolella, olivat ”hyvät kaverit”. Mutta tosiasiassa asia ei ole liiaksi yksinkertaistettu, se on yksinkertaisesti väärin. Toisessa maailmansodassa kaikkein tyrannimaisin hallitusjärjestelmä maailmassa siihen aikaan - Neuvostoliitto - oli liittoutuneiden puolella. Ja kaikkein imperialistisin hallitusjärjestelmä maailmassa siihen aikaan - brittiläinen imperiumi - oli myös liittoutuneiden puolella konfliktissa. Kun katsotaan historiaa yksinkertaistetuilla termeillä ”hyvien kaverien” ja ”pahojen kaverien” kautta, se voi saada ihmiset tuntemaan olonsa hyväksi ja se kuvastuu myös siinä, kuinka haluamme elokuviemme, kirjojen ym. päättyvän; se ei vastaa todellisuutta todellisissa historiallisissa termeissä.
KAS: Normandian maihinnousun perintö on yleisesti toisen maailmansodan perintöä. Niin me näemme asian media-kyllästeisen, meidän - kuten sanoit - Amerikka-keskeisen katsomustapamme kautta. Ehkei Normandian maihinnousu ollut vedenjakaja toisen maailmansodan lopputuloksen kannalta, mutta sota oli vedenjakaja pienentäen perinteistä kiinni pitävien amerikkalaisten valtaa omasta maastamme, lisäten globalisaatiota ja juutalaista valtaa. Ja se oli vedenjakaja murtaen vanhan järjestyksen Euroopassa, tuhoten ei ainoastaan Saksan voiman, mutta myös Ranskan ja Britannian voiman. Ja se toi mukanaan täydellisen romahduksen Itä-Euroopassa, jonka kommunismi nielaisi lähes puoleksi vuosisadaksi.
MW: Aivan. Mielestäni on useita huomioita, joita voidaan tehdä asian tarkastelussa. Ja se taas liittyy nähdäkseni Ronald Reaganiin. Reagan muistetaan suurena amerikkalaisena konservatiivisena presidenttinä. Mutta hänen käsityksensä konservatiivisuudesta oli oikeastaan esittää paras näkemys Amerikan historiasta toisen maailmansodan ajalta.
20. vuosisadan suurin, merkittävin ja kaikkein ratkaisevin konflikti oli toinen maailmansota, missä Yhdysvallat taisteli avoimesti ”uuden maailmanjärjestyksen” puolesta, jossa Yhdysvallat ja Neuvostoliitto, ennen kaikkea, tulisivat hallitsemaan koko maailmaa. Kun Roosevelt, Churchill ja Stalin tapasivat Teheranissa Iranissa vuonna 1943 ja sitten Jaltalla vuonna 1945, kolme miestä teki sen, minkä he syyttivät akselin johtajien haluavan tehdä: he päättivät kokonaisen planeetan kohtalosta. Ja siinä Yhdysvallat piti Neuvostoliittoa ei ainoastaan arvokkaana liittolaisena, vaan luotettavana liittolaisena, liittolaisena, jonka kanssa Roosevelt ja Yhdysvallat olivat halukkaita ja jopa innokkaita tekemään yhteistyötä maailman hallitsemisessa.
Liiaksi yksinkertaistettu tapa tarkastella sitä, miksi toinen maailmansota taisteltiin, näkyy muuten selvästi Puolan tragediassa. Vuonna 1939 Britannia ja Ranska julistivat sodan Saksalle, koska Saksa oli hyökännyt Puolaan. Ja oletetusti Britannian ja Ranskan huoli Puolan itsenäisyydestä oli syy sodan julistukselle Saksalle. (Tämä oli muuten sota, jota Saksa ja Hitler halusivat hinnalla millä hyvänsä välttää. He eivät halunneet sotaa Britannian ja Ranskan kanssa.) Tämän kauhean konfliktin lopussa, kuusi vuotta myöhemmin vuonna 1945, Puola ei ollut sen enempää vapaa kuin se oli vuonna 1939. Se tuli Neuvostoliiton nielemäksi ja brutaalisti miehittämäksi. Joten periaatteet, joita Britannia ja Ranska julistivat julistaessaan sodan Saksalle vuonna 1939 - ja jotka Amerikka julisti liittyessään taisteluun toisessa maailmansodassa - tulivat liittoutuneiden johtajien pettämiksi siinä, kuinka he todellisuudessa kävivät sodan. He tekivät aktiivisesti yhteistyötä Neuvostoliiton kanssa sen laajentaessa tyranniaansa yli puolen Euroopan - mukaan luettuna Puola, joka oli toisen maailmansodan ensimmäinen uhri.
KAS: Kuinka juutalainen valta sopii kaikkeen tuohon?
MW: Ronald Reagan oli hyvin myötämielinen Israelille ja juutalaisille koko presidenttiytensä ajan. Hän ei ole tietenkään ainoa. Jokainen Amerikan presidentti sitten Harry Trumanin on ollut vannoutunut Israelin valtion ja sen politiikan tukija. Reaganin onneksi ei ollut suurta sotaa Lähi-idässä niin kuin vuosina 1967 tai 1973. Ja myös Reaganin perinnön onneksi ei ollut nykyisen Irakin kaltaista konfliktia. Siitä huolimatta Reagan oli täysin käskynalainen sekä myötämielinen Israelille ja sen politiikalle, vaikka tämä merkitsi Israelin tukemista teoissa, jotka eivät olleet ainoastaan niiden periaatteiden vastaisia, joita me amerikkalaiset yritämme ylläpitää, vaan jopa Amerikan lakien vastaisia.
Nimenomaan, vuonna 1982, kun Reagan oli presidenttinä, Israel hyökkäsi Libanoniin. Se hyökkäsi Libanoniin petollisin perustein, joiden mukaan Israelin Lontoon-suurlähettilään oli ampunut PLO:n jäsen. Tosiasiassa henkilö, joka ampui Israelin Lontoon-suurlähettilään, ei ollut edes tekemisissä PLO:n kanssa. Mutta sen tekosyyn perusteella Israel hyökkäsi Libanoniin, aiheuttaen tuhansien ihmisten kuoleman ja luoden satoja tuhansia pakolaisia. Seurauksena oli suunnatonta tuhoa. Ja Ronald Reagan tuki Israelia siinä.
Yksi puhujista useita vuosia sitten IHR:n konferenssissa oli Yhdysvaltain kongressin jäsen Pete McCloskey. Hän kertoi silloin talon esiintymislavalla Israelin rikkovan jopa Yhdysvaltain lakia konfliktissa. Mutta Ronald Reagan asetti Amerikan ”erityissuhteen” Israelin kanssa jopa oman presidentinvalansa edelle, missä hän vannoi puolustavansa Amerikan lakia. Tämä näkyi siinä konfliktissa, missä Amerikka auttoi ja teki yhteistyötä Israelin kanssa, siinä täysin laittomassa, hirveässä ja tuhoisassa hyökkäyksessä Libanoniin.
Ja tämä on vertailukohta nykyisyyden kanssa. Libanonin fiaskon jälkiselvittelyssä Yhdysvallat lähetti sotilaita Libanoniin. Ja Reagan teki suuren asian siihen aikaan ”kurssissa pysymisestä” ja siitä, kuinka aiomme ”pitää joukkoja siellä kunnes Libanon olisi vapaa ja demokraattinen valtio”, ja kuinka tämä oli osa isoa kampanjaa tuoda ”demokratiaa” ja ”vakautta” siihen maailmankolkkaan - esikaikuja aivan samanlaisesta mahtipontisuudesta, jota olemme kuulleet Valkoisesta talosta kuluneen vuoden aikana liittyen sotaan Irakissa.
Mutta vuonna 1983 kun merijalkaväen parakit räjäytettiin ilmaan ja 241 amerikkalaista merijalkaväen sotilasta kuoli, Reagan hylkäsi mahtipontisuutensa ja yksinkertaisesti veti amerikkalaiset joukot maasta. Reagan oli pragmaattinen mies. Hän ei antanut periaatteiden seistä poliittisen tarkoituksenmukaisuuden tiellä. Ja hän oli valmis myöntämään tappionsa kun asiat menivät huonoon suuntaan. Jos hän nyt olisi presidentti ja mukana sellaisessa fiaskossa, minkä näemme Irakissa, hän olisi jo ajat sitten vetäytynyt pois ja pelastanut kasvonsa parhaalla mahdollisella tavalla - kun George W. Bush taas vaikuttaa kyvyttömältä myöntämään virheen.
Palataksemme Normandian maihinnousun perintöön: Erityisesti amerikkalaisille se on yksinkertaisesti toisen maailmansodan perintöä. Ja se ei ollut vain Saksan peittoaminen toisessa maailmansodassa; se oli, tavallaan, Euroopan tappio - koska suuret voitokkaat vallat toisessa maailmansodassa olivat Neuvostoliitto ja Yhdysvallat, jotka yhdessä levittivät hegemonian ja miehityksen yli Euroopan. Ja eurooppalaisessa kotimaassa, eurooppalaisessa sydämessä, ei ollut enää mitään itsenäistä poliittista voimaa tai edes omaa kulttuurillista elinvoimaa, ja lisäksi se oli Yhdysvaltain alaisuudessa lännessä ja Neuvostoliiton alaisuudessa idässä.
Nyt koko sen aikakauden perintö on jäämässä menneisyyteen, koska Neuvostoliitto on kadonnut valtana ja voimana - mutta kulttuurillinen ja ideologinen perintö säilyy, koska eurooppalaisia on peloteltu vuosikymmeniä propagandalla.
Toinen maailmansota oli vuonna 1945 tasa-arvon ja universalismin voitto - ja ne periaatteet ovat täysin ristiriidassa kaikkien patrioottisten tai konservatiivisten periaatteiden kanssa.
Ja se on osa paradoksia tai ristiriitaisuutta Reaganin perinnössä. Hänet muistetaan konservatiivina - mutta mitä hän itse asiassa säilytti? (Conserve = ’säilyttää’. Suom. huom.)
KAS: Hyvä kysymys.
MW: Mitä hän itse asiassa säilytti? Tänä aamuna radiossa eräs kommentaattori sanoi kunnianosoituksena Ronald Reaganille: ”Hän oli presidentti, joka sai olomme tuntumaan hyvältä.” Se on totta. Mutta se on kaikki, mitä hän teki. Hän sai olomme tuntumaan hyvältä.
Mutta jos ajatellaan jotain todella säilyttämisen arvoista, Ronald Reagan johti Amerikan etenemistä - tai pitäisikö sanoa taantumista - samaan suuntaan, mihin Amerikka on ollut matkalla sitten 1940-luvun. Kun Reagan valittiin, monet konservatiivit uskoivat, että hän aikoi tehdä hyvää mahtipontisuudellaan ja purkaa esimerkiksi joitain perustuslain vastaisia liittohallituksen osia kuten opetusministeriön, jolla ei ollut perustuslaillista kelpoisuutta. Perustuslaissa ei ole mitään, mikä sallii liittovaltion ottaa osaa koulutukseen.
KAS: Kyllä, muistan kaiken sen. Vuonna 1980 hän aikoi parantaa Amerikan, hän aikoi tehdä Amerikan uudelleen vanhan Amerikan kaltaiseksi, jonka ihmiset tunsivat tulleen petetyksi ja hylätyksi. Siinä oli lähes euforian makua.
MW: Aivan. Mutta monen hänen konservatiivisen seuraajansa hämmästykseksi hän ei tehnyt mitään edellä mainituista. Hän ei pienentänyt liittovaltiota vaan laajensi sitä. Ironista on, että hänen tosiasialliset tekonsa olivat ristiriidassa hänen oletettujen konservatiivisten periaatteidensa ja mahtipontisuutensa kanssa. Mutta useimmat amerikkalaiset eivät oikeasti välittäneet. Hänen kannattajiensa kova ydin, patrioottiset amerikkalaiset, olivat ennemminkin tyytyväisiä ulkokuoreen, symboleihin ja mytologiaan Amerikasta, kuin todellisuuteen.
KAS: Olemme nähneet sen hänen elämäänsä liittyvissä juhlallisuuksissa, joita on nyt pidetty hänen kuoltuaan. Luulisin, että hän on monille ruumiillistuma vanhasta Amerikasta - Amerikasta, jota hän auttoi tuhoamaan. Uskotko, että nyt kun hän on poissa, amerikkalaiset heräävät siitä illuusiosta, että meillä on joskus vallinnut jatkuvuus hallintojärjestelmässämme?
MW: Olivatpa hänen politiikkansa haitalliset vaikutukset mitä tahansa, on vaikea olla pitämättä hänestä, koska hän oli niin ystävällinen kaveri. Hän oli ilmeisesti ollut ihmissuhteissaan ystävällinen ja kohtelias, eikä petollinen; Hän toisin sanoen uskoi kaiken, mitä sanoi.
Uskon, että se mitä amerikkalaiset tällä viikolla surevat Ronald Reaganin kuolemassa, ei ole pelkästään mies, vaan Amerikka, joka on mennyttä ja joka henkilöityi hänessä. Amerikka, johon Ronald Reagan uskoi, jossa hän kasvoi, on se Amerikka, joka on mennyttä. Se on Norman Rockwellin maalausten Amerikka. Se on Amerikka, joka todella oli olemassa jollain tasolla ennen toista maailmansotaa 1940- tai 1950-luvulle. Mutta se on Amerikka, joka ei enää ole olemassa. Los Angeles, missä Ronald Reagan eli 1940- tai 1950-luvulla - se Los Angeles on kadonnut ikuisiksi ajoiksi. Kalifornia itsessään muuttuu dramaattisesti.
Tulevatko amerikkalaiset heräämään? Uskon useiden tehneen tämän huomion: Presidentti, joka meillä nyt on, joka hänkin kutsuu itseään konservatiiviksi, ei pysty kulkemaan samaa polkua kuin Ronald Reagan, ei ainoastaan sen vuoksi, että hän ei ole yhtä sulava kuin Reagan, vaan koska todellisuutta on nykyään paljon vaikeampaa välttää - todellisuutta, että Amerikka johon niin monet amerikkalaiset nostalgisesti katsovat, on tosiasiassa kadonnut.
Sanottuani sen uskon, että monet George Bushin ydinkannattajista ovat vielä uskollisia sille myyttiselle kuvalle Amerikasta - ja sen vaikutuksen alaisia - joka on hyvin erilainen todellisuuden kanssa.
KAS: Muistan Ronald Reaganin allekirjoittaneen Martin Luther King -loman lakiehdotuksen. Muistan hänen pitämättä jätetyt lupauksensa vierittää tungettelevaa juridista ja muuta liittovaltion valtaa meidän niskoiltamme. Muistan hänen antaneen palkinnon Elie Wieselille, ja muistan hänen eurooppalais-amerikkalaisten -vastaisten lakien ylläpitämisensä - ja laajentamisensa - mitä kaikki hallitukset ovat jatkaneet palaten ajassa aina Rooseveltin hallintoon asti. On vaikea nähdä Reagania - minun näkökulmastani - miehenä, joka ehkäpä uskoi vanhaan Amerikkaan, mutta joka vain ei ollut tarpeeksi terävä ymmärtämään, että hänen työnantajansa, ne, jotka ”käyttivät” häntä, jotka organisoivat hänen kampanjansa, jotka olivat hänen takanaan kaiken aikaa, olivat tuhoamassa sitä vanhaa Amerikkaa.
MW: Ronald Reaganissa tämä paradoksi henkilöityy - usko, että jotenkin se vanha Amerikka, johon hän uskoi ja josta hän oli osa, voitaisiin pitää paikallaan ja säilyttää, kun samaan aikaan kannatettaisiin ja edistettäisiin politiikkaa, jonka väistämättömästi täytyy tuhota juuri se Amerikka. Se on tragedia siinä - olettaen, että hän oli vilpitön.
Näin ainoastaan kerran elävässä elämässä kun Ronald Reagan puhui, ja se tapahtui suuressa kansainvälisessä ”holokaustista selviytyneiden” kokoontumisessa Washington DC:ssä. Tuttuun tapaansa hän oli hyvin lennokas tuossa tilaisuudessa. Hän antoi kuitenkin suunnattoman sysäyksen juutalaiselle vallalle, vallalle, joka työskenteli ja työskentelee kuumeisesti repiäkseen alas ja syövyttääkseen saman Amerikan, jota Reagan rakasti ja edusti. Kuten sanoit: Oliko hän typerä, vai kenties vain tietämätön?
Luulen sen olevan osa sitä myyttistä kuvaa Amerikasta, että ihmiset - olipa heillä minkälaiset taustat tahansa - voivat tulla tähän maahan ja jonkinlaisen taikuuden kautta heistä voidaan tehdä osa elokuvien ja Norman Rockwellin maalausten Amerikkaa.
KAS: No, jotkut etnisyydet sulautuvat paremmin kuin toiset…
MW: Niin, tietysti. Yksikään ryhmä - yksikään etninen ryhmä, yksikään uskonnollinen ryhmä - Amerikassa ei ole yhtä päättäväinen oman identtiteettinsä säilyttämisen sekä oman ryhmänsä etujen ajamisen suhteen kuin juutalaiset. Yksikään toinen ryhmä ei ole yhtä itsetietoinen, yhtä keskittynyt, yhtä omistautunut, kuin juutalaiset Amerikassa. Ja se ei ole yllättävää, koska juutalaiset ovat päättäväisiä ja heillä on aina ollut hyvin korkea käsitys omasta identiteetistään. Itse asiassa, jos juutalaisilla ei olisi niin kovin, kovin voimakasta tietoisuutta itsestään - tietoisuutta kansastaan - he olisivat kauan sitten kadonneet kansana, assimilaation paineesta, ja niin edespäin. Amerikassa, kuten kaikissa muissakin maissa, joita juutalaiset ovat asuttaneet, he hellittämättä - ja vaatimalla vaatien - edistävät omia etujaan, jopa silloin, kun ne edut törmäävät ja kilpailevat niiden ihmisten etujen kanssa, joiden kanssa he elävät, tässä maassa ja muualla.
KAS: Jos Ronald Reagan ymmärsi tämän työnantajistaan, oli hän paljon terävämpi, kuin millaisena olen häntä pitänyt. Minulla on ollut tapana pitää häntä henkilönä, jolla oli magneettinen persoonallisuus, mutta lähes tyhjä mieli. Se teki hänestä täydellisen ”johtaja-tyypin” niille, jotka ympäröivät häntä. Loppujen lopuksi, eikö hän ottanutkin juutalaisten määräyksiä vastaan Hollywoodissa, eikö myös radiotöissään; Ja eikö hän ollutkin vaikutusvaltaisten juutalaisten ympäröimänä koko poliitikkouransa ajan?
MW: Margaret Thatcher, joka tietenkin on täällä Yhdysvalloissa Reaganin hautajaisissa, ja joka oli Ronald Reaganin liittolainen, kun hän oli Britannian pääministerinä, sanoi yksityisesti eräässä tilaisuudessa, että Reagan oli mahtava kaveri, mutta hänen korvien välissään oli hyvin vähän. En usko, että Reagan ymmärsi näitä suurempia kysymyksiä. Mutta se, mikä häntä ajoi eteenpäin, oli eräänlainen mytologia Amerikasta. Ja se on tavallaan puoleensavetävä mytologia. Uskon useimpien ihmisten, kollektiivisestikin, valitsevan mieluiten miellyttävän valheen kuin epämiellyttävän totuuden. Ja Ronald Reagan oli mestari kertomaan ihmisille miellyttävää valhetta, jota he halusivat kuulla.
KAS: Te siellä Institute for Historical Rewiew’ssa yritätte jossain mielessä antaa ihmisille riittävästi näkökulmaa näkemään joitain niistä vaaroista, joita on edessä. Voitko kertoa, minkä opetuksen haluaisit jättää kuuntelijoilleni näistä asioista?
MW: Paras opas tulevaisuuteen on menneisyyden ymmärtäminen. Ja tämä ei tarkoita pelkästään Amerikan historiaa, vaan koko maailman historiaa. Tämä on monella tapaa hyvin vaikeaa täällä Amerikassa, koska tämä on maa, missä vallitsee tavallaan eräänlainen mytologia siitä, että Amerikka on poikkeus historiassa. Ajatus siitä, että voimme olla poikkeus historiasta, on lapsellinen. Ainoastaan historian ja menneisyytemme ymmärtämisen kautta voimme saada todellisen ymmärryksen nykyisestä ahdingosta ja arvailla viisaasti ja älykkäästi tulevaisuutta.
Historiallisen tietoisuuden voima on suunnattoman tärkeä. Se on yksi syy siihen, miksi juutalaiset ovat niin menestyneitä kuin he ovat. Itse asiassa koko heidän uskontonsa alleviivaa ja korostaa heidän tietoisuuttaan historiasta - juutalaisena kansakuntana. Se on vääristynyt, tavallaan mytologisoitunut historia - mutta siitä huolimatta se on tietoisuus historiasta.
Amerikkalaisilla on kansana tämän suhteen hyvin paljon vaikeuksia, koska me rohkaisemme ihmisiä ajattelemaan itseään yksilöinä. Ja kansa, joka ajattelee itseään yksilöinä, ei ajattele paljon historiaa, koska yksilöinä me yksinkertaisesti kuolemme. Historiallinen tietoisuus kantaa mukanaan tietoisuutta historian jatkuvuudesta - että me olemme osa jotain itseämme suurempaa. Se on yksi syy siihen, miksi historia on niin tärkeää, ja miksi IHR:n http://www.ihr.org työ on tärkeää. Historiallisen tietoisuuden ja historiallisen valveutuneisuuden edistäminen on tehtävä, jolla on hyvin, hyvin suuri arvo.
KAS: Mark, haluan kiittää sinua tietysti siitä työstä, jota olet tehnyt Ernst Zündelin http://www.zundelsite.org hyväksi. Haluan myös kiittää sinua siitä intellektuellista seikkailusta, jonka annat meille aina kun olet ohjelmassamme ja keskustelemassa kanssani. Lisäksi haluan kiittää sinua työstä, jota teet tuodaksesi totuuden esiin Institute of Historical Review’n kautta.
MW: Kiitos paljon Kevin, on aina ilo olla ohjelmassasi ja ihailen myös sitä työtä, jota teet.
KAS: Kiitos.